torstai 8. maaliskuuta 2007

Mein epitaph

Hieman epäröiden julkaisen tämän, mutta toisaalta kyseessä on erittäin vanhan ystäväni viimeinen toive. Voi olla, että minulle tulee ikävä tuota vanhaa pelottavaa pirulaista, jonka olen tuntenut niin varhaisesta lapsuudestani kuin kykenen muistamaan.

---

Mein epitaph

Tämä on ainoa viestini teille Adamin lapset. Menschen. En osaa nimetä syitä, jotka saavat minut viimeisinä hetkinäni kirjoittamaan viestin karjalle ja typerille luontokappaleille. Kaipaanko niin epätoivoisesti kuulijoita? En ehkä kestä kaltaisteni ylenkatsetta? Tiedän, että kuten minäkin, he ovat myötätunnon tuolla puolen. Kaipaanko siis myötätuntoa? Minulla ei ole sielua. Siellä missä ennen oli luontoa ja maata, elämää ja vettä, minä näen loputtoman autiomaan, joka muistuttaa jonkinlaista kraatteria ja on niin järjetön ja valoton ja hengetön, ettei tajunta saa siitä otetta millään tietoisella tasolla ja jos sitä lähestyy tajunta kieppuu taaksepäin kykenemättä käsittämään mitään.

Minä olen jotakin, joka muistuttaa sitä mitä te kutsutte vampyyriksi. Asasabonsam, civateteo, ch'ing shih, dearg-due, tlahuelpuchi tai mulo. Te olette antaneet meille monta nimeä. Minä olen se mikä minä olen ja huomenna aion nähdä auringon nousun ensimmäistä kertaa. Minä en enää muista. Libera me, Domine, de morte aeterna.

Ei ole olemassa mitään 'salaista kulttuuria' tai hiljaisia kohtaamisia hautausmaiden homeisissa kryptoissa. Satoja vuosia sitten kuolleetko haluaisivat katsella toisiaan silmiin? Avaruuden tähdettömään Tyhjyyteen. Oli kerran eräs, mutta hän meni pois ja Aika loppui. Minun tekijäni ja kastajani.

Oli joskus ennen kuolemaa nuori ritari Pyhällä Maalla. Kovin ateo... vaikka itse uskoin muuta sillä nöyryyteni oli kuviteltua. Hain seikkailua, taistelua ja rakkautta. Ja kohtasin Hänet. Hän oli tuhoamassamme linnoituksessa. Toverini tappoivat riemuissaan ja laulaen jo lyödyn joukon viimeisiä haavoittuneita ja toivottomaan alakynteen jääneitä yhä miekkaansa piteleviä.

Löysin hänet verissään ja runneltuna heittokoneen ammuksesta ja minä tiesin. Minä juotin hänelle omaa vertani. Minä myin hänelle sieluni. Lilith... Lähdin hänen mukaansa tietäen enkä kuitenkaan tietäen menettäväni kaiken. Me tanssimme Aurinkokuninkaan hovissa. Me saalistimme savusumuisen Lontoon kaduilla Jack The Ripperiä. Requiestat in pacem. Heittelimme ruusuja itseään Shakespeareksi kutsuneen kirjoittajaryhmän ensi-illoissa. Eugen meni ja teki mitä minä pyysin. Silloin vielä välitin niistä eläimistä, jotka kutsuvat itseään nimellä Homo Sapiens. Ecce homo! Wie man wird, was man ist.

On ajatuksen virhe pitää meitä ihmisinä. Ihmisen mieli elää rajoitetun ajan. Sitten se tulee vanhaksi, kuolee ja jotain muuta syntyy - Meidän tietoisuutemme. Kaduilla me uimme ihojenne peittämissä veren merissä, joissa kelluu vaatteita, roskaa ja koneita. Päivä tarjoaa meille räjähtävän supernovan koronaa ja yöt säkenöivät mustaa kultaa mielettöminä kimaltelevina origameina. Ja joka yö me juomme punaista kuumaa tultanne. Quod acceperunt catechumeni, quamvis non sit corpus Christi, sanctum tamen est, et sanctius quam cibi quibus alimur, quoniam sacramentum est. ICHOR virtaa meidän suonissamme koirat.

Lilith. Hän jätti minut ja meni tyhjyyteen. Vuosisadat ovat romahtaneet päälleni enkä kykene kannattelemaan niiden painoa enää.

Minä näen teidän ’ajatuksenne’. Ne vievät latteudessaan halun syödä. Tämä alkanut vuosituhat on sietämättömän hengetön ja kuollut. Te olette karjaa, joka on tullut hulluksi. Te kuvittelette, että rationalismi on jotain enemmän kuin työkalu ja tekemisissä todellisuuden kanssa. Kun aivan kaikki on lopulta myyty ja kaikki siitä syntynyt raha hallitsee KAIKKEA teillä on edessänne seuraava vallankumous. Minä en aio jäädä odottamaan sitä. Te ette enää viehätä minua lajina. A la salida del sol!

'Plerttu Aivohippa’ oli minun sorminukkeni kuten konttorirotta Elliskin.

-------------------

Nullum dolorem ad inferos mecum tuli

-Lothair

Ei kommentteja: